”Oona ja pelkotilat”

Kokemukset ihmisistä olivat Oona- pennun mielestä negatiivisia, ihmiset jotka se tapasi ojensivat käden heti pään päälle ja aina Oona pelkäsi. Vaikka kuinka kävimme eri paikoissa niin pelko vain lisääntyi. Lopputulos oli että Oona ei uskaltanut tulla autosta ulos. Jos ihminen pysähtyi katsomaan Oonaa vähän matkan päähän ollessamme kävelyllä, niin se veti hihnan tiukaksi selkäni taakse ja vikuroi siellä kuin villivarsa, puhumattakaan siitä kun ihminen ojensi käden. Lapsia Oona pelkäsi vieläkin enemmän. Oona oli muutenkin kovin ujo/arka ja pehmeä. Lisäksi Oona pelkäsi pimeätä paljon eikä suostunut illalla kävelemään kylällä jos jalkakäytävällä oli katulamppu sammunut ja pimeä kohta. Oona ei myöskään suostunut tulemaan meillä kotona erilaisiin paikkoihin kuten päivällä autotalliin, vaikka ovet olivat selällään ja valot päällä. Se ei tullut puuvarastoon, ei vessaan kun sitä kokeilin, eikä mihinkään johon Oonan piti mennä kohti. Ei auttanut, vaikka leikin lauman muiden koirien kanssa autotallissa ja muuallakin houkutellakseni Oonan mukaan, se ei vain tullut vaan odotti ulkopuolella, koska tulemme pois. Lenkkipolulla Oona alkoi myös murista ihmisille. Silloin ajattelin, että voi hyvänen aika mikä tästä pennusta tulee.

Toisaalta se oli kotona aivan suloinen ja sympaattinen, istui ja fundeerasi että ollako vai eikö olla ja juoksi metsässä vapaana puskaat rytisten. Oona oli kasvattajan luona reipas luovutusikäisenä ja tuli syliimme, mutta kotona paljastui, että se ei juurikaan kaipaa ihmisten seuraa. Se halusi olla vain ulkona yksin ja makasi pienen pihapuun alla. Jouduin myös opettamaan sille ihan pienissä erissä, että sisälläkin voi olla vaikka ulko-ovi on kiinni, onneksi oli kuuma intiaanikesä. Opetin sille myös leikin avulla yhdessäoloa itseni kanssa useiden viikkojen ajan. Kotona Oona oppi paljon eri asioita lyhyessä ajassa. Tein kosketuskepillä, kosketusalustalla ja naksulla erilaisia harjoituksia ja se oppi keskittymään niihin ja tykkäsi tehdä niitä.

Oonan kasvaessa mietin, että jotain on tehtävä ihmis- ja eri paikkojen pelolle, tämä ei voi jatkua näin (viimeinen pisara Oonalle oli pentunäyttely, sen jälkeen pelkotilanne vain paheni) ja niinpä ajattelin opettaa Oonalle, että ojennettu käsi ei ole uhka. Ajattelin tehdä sen kosketuskepin avulla, eli kosketuskepin pää kämmenen alle ja naks kun Oona tuo kuonon käden alle ja koskettaa kepin päätä. Siinä vaiheessa minulta loppuivat kädet: keppi, naksu ja namit alkoivat mennä teknisesti sekaisin käsissäni. Lisäksi itselleni tuli tunne, että olen .sokea. omalle koiralleni. Vaikka opetan vieraita koiria, niin en nähnyt mitä tein oman koirani kanssa, koska minulla oli niin paljon tunteita mukana. Sitten soitin Tommylle kysyäkseni teenkö oikein ja lähdin käymään Tommyn ja Jaanan luona. Oona oli silloin 5 kk vanha.

Tommylta sain vahvistuksen että ajatukseni oli oikein, mutta olin yrittänyt teknisesti turhan vaikealla tavalla. Tommy näytti miten helposti sen voi tehdä ja olin hämmästynyt kun hetken tuttavuuden jälkeen Oona vei kuonon itse Tommyn käden alle. Olin tietenkin iloinen että olin samalla aaltopituudella kuin Tommy.

Kotona opettelin ensin parin viikon ajan käden ojennusta Oonan kanssa. Tein treenin ensin itseni kanssa ja vähän myöhemmin Jussin kanssa ja sitten siihen yhtyi myös poikani Jyrki joka tuli armeijasta lomille. Sekös oli Oonan mielestä kauheata, kun joku on ensin viikon poissa ja sitten ilmestyy armeijan vaatteet päällä, eihän semmoista voi lähestyä, vaan on parempi luikkia pakoon ja lujaa. Siinä vaiheessa meinasi Jyrkikin jo hermostua .joko taas meillä on ongelmakoira.. No tulihan se Oona lopulta Jyrkiä tervehtimään vaikkakin varovasti .tunnustellen. ja sitten riemuitsi kun Jyrkin tunnisti.

Kylille mentäessä aloin palkata Oonaa heti kun se tuli autosta. Valitsin sellaisen paikan jossa Oona ei paljoa pelännyt. Suunnittelin etukäteen lenkin ja annoin palkkana koko päivän ruoka-annosta vastaavan määrän lenkin aikana. Ensimmäinen tehtäväni oli siedättää/vastaehdollistaa Oona vähemmän pelottaviin paikkoihin kylillä. Olin pikkupentuna opettanut Oonalle katsekontaktia, joten Oona tarjosi minulle itse katsekontaktia samalla kun kävelimme ja koko ajan palkkasin sitä. Viimeiset makupalat annoin kun olimme auton luona. Kohteeksi kylillä otin vain pari eri paikkaa, joissa kävin parin viikon ajan. Kävelimme koko ajan reipasta vauhtia, sillä jos vähänkin pysähdyimme, olivat ihmiset heti puhumassa ja paijaamassa ihanaa pientä palleroa, joten meidän piti olla koko ajan liikkeessä. Otin alusta alkaen ihmiset mukaan treeniin, koska niitä kulki kylällä joka paikassa. Kun Oona vilkaisi ihmistä sanoin .hyvä. ja annoin heti palkan, koska Oona katsoi heti minua takaisin . ja se oli tosi hyvä asia. Muutoin vain palkkasin koko ajan kun se käveli nätisti ja katsoi minua eikä ollut paniikissa. En siis pyytänyt Oonaa katsomaan minua vaan se teki sen itse vapaaehtoisesti. Kun palkkasin Oonaa, niin samalla pidin huolta siitä mistä palkkaan, ettei se ollut vain syöttämistä! Samalla se luottamuksen tunne joka kulki minun ja Oonan välillä näkymätöntä lankaa pitkin toisiamme kohtaan, oli aivan uskomatonta!

Noin parin kolmen viikon päästä Oona alkoi haistella ohi kulkevan ihmisen hajuvanan perään. Sanoin .hyvä. ja palkkasin, tosin en tehnyt sitä kuin pari kertaa, koska huomasin että haistelusta alkoi tulla tapa, niinpä sanoin .mennään. ja taas palkkasin. Edistystä tapahtui, Oona pystyi kävelemään ihmisten ohi panikoimatta tai katsomatta niitä .kieroon.. Jos jouduimme pysähtymään suojatien eteen, niin palkkasin Oonaa koko ajan. Näin myös vältyttiin siltä, että ihmiset olisivat tulleet sitä silittämään. Onneksi Oona ei pelännyt autoja, joten niihin ei tarvinnut siedättää. Jossain vaiheessa nostin kriteeriä ja menimme erään kaupan pihalle harjoittelemaan .ihmisillä.. Palkkasin Oonaa koko ajan kun ihmiset kulkivat ohi ja katsoivat Oonaa. Kun Oona katsoi ihmisiä kehuin kerran ja palkkasin sitä koko ajan, itse asiassa taas palkkasin koko päivän ruoka-annosta vastaavan määrän tässä yhdessä paikassa ja sitten palasimme autoon. Tein myös kosketuskepin avulla kohteen kosketustreeniä kaupan edustalla ja sain yleisöä, mutta Oona oli keskittynyt tekemään kosketustreeniä eikä häkeltynyt ihmisistä.

Loppujen lopuksi, viikkojen harjoituksien myötä, Oona meni itse haistelemaan ihmisiä, varovasti kylläkin mutta meni. Ennen kuin ihminen ehti ojentaa käden sanoin ”hyvä” jolloin Oona tuli heti pois hakemaan palkkaa, näin sain huijattua ihmisiä ja palkittua Oonaa. Tässä opetin Oonalle nimenomaan sitä että se voi mennä ihmisen luo ilman että ihminen heti kumartuu sen yli ja ojentaa kättä pään päälle. Mutta minun piti olla itse nopea ja ennakoida/lukea ihmistä mitä hän aikoi, eli koko tilanne piti olla minun hallussani. Myöhemmin valitsin jonkun ihmisuhrin ja sanoin että pidä käsi näin, sanoin Oonalle ”näytä” ja annoin käsimerkin, jolloin Oona meni vieraan ojennetun käden alle vähän ujostellen, mutta meni. Olin opettanut Oonalle myös sanan ”näytä” jota pystyin käyttämään hyväkseni.

Kerran viereemme pysähtyi vanhalle viinalle lemuava mies, joka piti koirista. Minä palkkasin Oonaa makupaloilla, ettei se pelkäisi viinan hajua ja puhuin samalla miehelle. Sitten mies halusi paijata Oona ja teinkin sen kanssa ”näytä” harjoituksen. Ihmetykseni oli suuri kun Oona laittoi kuonon miehen käden alle, ja teki sen monta kertaa kun kehuin ja palkkasin sitä tosi ruhtinaallisesti. Välillä piti mennä hakemaan eläinkaupasta lisää makupaloja. Sekin oli jo voitto kun Oona tuli eläinkaupan sisälle, jota se ei olisi tehnyt ennen tätä siedätysharjoitusta. Siedätin Oona ihmisiin myös niin, että puhuessani heidän kanssaan palkkasin samaan aikaan sitä koko ajan ja sivusilmällä seurasin mitä se tekee. Olen niin paljon vuosien varrella palkinnut koiria milloin missäkin tilanteessa, että paikalla oleminen, puhuminen ihmisen kanssa pitäen ihmiseen katsekontaktin, koiran palkkaaminen ja tarvittaessa pieni koiran kehuminen, sekä nopea rauhallinen katse koiraan, onnistuu kaikki luontevasti yhtaikaa.

On myös tilanteita että otan Oonan ”haltuun” eli ennakoin tilanteita. Eli jos mielestäni on tulossa Oonalle paha tilanne, niin menen kyykkyyn ja juttelen Oonalle, jolloin Oona tulee luokseni ja ”pahat” ihmiset menevät Oonan takaa tai vierestä ohi. Tein näitä paikka- ja ihmistreenejä kerran päivässä 4-5 krt viikossa yli kahden kuukauden ajan. Asun haja-asutusalueella ja menin kylälle siedättämään paikkoja ja ihmisiä ja annoin palkkana päivän ateriaa vastaavan määrän. Paneuduin aivan täysillä näihin siedätysharjoituksiin, koska ajattelin että nyt tai ei koskaan se on tehtävä! Haluan vielä korostaa että ihmispelko ja paikka-arkuus ei johtunut siitä että asuimme maalla, vaan Oona oli jostain syystä pelokas pentu. Ilman pikkupentuna tehtyjä jokapäiväisiä yhdessäoloharjoituksia (minun ja Oonan välillä), eivät kyläharjoitukset olisi onnistuneet näin hyvin.

Treenasin siedättämistä systemaattisesti yli 8 kk ikään saakka. Sitten sille tuli ailahteleva kausi ja päätin että metsälenkit saavat jonkun aikaa olla pääosassa. Metsässäkin harjoiteltiin kuuntelemista vapaana ollessa. Kylätreenit ajattelin jättää vähemmälle tuon ”hörhelökauden” vuoksi. Toki Oona oli aina mukana autossa joka paikassa, jotta se näki ihmisiä ja eri paikkoja.

Tätä kirjoittaessani Oona on 11 kk ikäinen ja reipas koira. Menin pitkän tauon jälkeen lenkkipolulle kävelemään ja ihmisiä tuli harvakseltaan vastaan. Oona katsoi niitä vähän pitkään mutta ei murissut eikä juossut karkuun vaan kiersi ne hiukan kauempaa. Oonan käytös on aivan toinen nyt kuin 5 kk sitten. Nykyään koulutuskentällä Oona ei välitä ihmisistä juuri lainkaan, päinvastoin, koska Oona rakastaa toisia koiria kentällä, se on niin innoissaan niistä että jotkut ihmisetkin saavat sitä rapsuttaa. Nyt olenkin ottanut kentällä sellaisia ihmisiä uhriksi joilla ei ole koiraa vieressä ja mennyt Oonan kanssa heille juttelemaan.

Yksi vaihe on nyt ohitettu ja saavutettu hyvä tulos ja seuraavaksi kriteeriksi pitää ottaa se että koiraton ihminen tulee meitä kohti kun me olemme paikallamme. Siinä on vielä haastetta, koirakentällä tämä voisi onnistuakin mutta ei kylällä. Vielä on paljon tilanteita jossa Oona vähän pelkää. Mutta on myös tilanteita, etten palkkaa enää samoista asioista kuin ennen vaan nostan kriteeriä, siten päästään opetuksessa eteenpäin. Huomaan myös että Oona ei vielä yleistä joka paikkaan .ihmisharjoittelua. vaan eri paikoissa pitää tehdä oma siedätysharjoittelu. Nyt näiden kaikkien harjoittelujen myötä Oona .käsittelee/fundeeraa. nopeammin eri tilanteita ja palautuu niistä nopeammin. Oona uskaltaa myös mennä eri paikkoihin rohkeammin kuin aiemmin, niin kotona, metsässä kuin kylilläkin.

Olen oppinut valtavasti uusia asioita myös itsestäni ja saanut itselleni vahvistuksen Oonan opetuksen myötä siitä miten tilanteet hoidetaan. Vaikka olen toiminut aktiivisesti koirien parissa yli 15 vuotta, niin itse asiassa vasta nyt Oonan myötä loksahti paikalleen tietoisuuteni siitä mitä siedättäminen/ vastaehdollistaminen, kriteerin nosto ja vahvistetiheys, varsinaisesti on ja miten se tehdään. Olen opettanut aina kaikille koirilleni arkitottelevaisuutta ja joillekin myös kilpatokoa hyvällä menestyksellä, mutta Oonan opettaminen on ollut aivan oma juttunsa! Oona on osoittanut myös sen, että vain sitkeällä työllä ja asiaan paneutumalla saavutetaan tulosta!

Kiitos Tommylle ja Jaanalle!

- Eila Honkanen & Oona

 

<< Takaisin